Laajalahden tiestön historiaa


Laajalahden alueen alkuperäisessä karttaluonnoksessa oli 37 tietä:

Antreantie, Ensontie, Elisenvaarankuja,Harluntie, Heinjoenpolku, Hiitolantie, Impilahdentie, Jaakkimantie, Jääskentie, Kaukolantie,Kanneljärventie, Kirvuntie, Kivennavantie, Koivistontie, Kuolemajärventie, Kurkijoentie, Kyyrölänkuja, Lahdenpohjantie, Lumivaarantie, Makslahdentie, Metsäpirtintie, Miinalantie, Muolaantie, Pyhäjärventie, Pölläkkälänkuja,Rauduntie, Räisäläntie, Sakkolantie, Soanlahdentie, Suistamontie; Säkkijärventie, Terijoentie, Tuppurantie, Uudenkirkontie, Uuraantie, Valkjärventie ja Äyräpääntie.

Laajalahden nykyinen tiestö on osin edelleen sama, muutama on tosin rakentamisen myötä poistunut käytöstä ja osa on nimetty uudelleen.

Nimet valitsi rakennussuunnitelman alueelle laatinut Helsingin kaupungin tonttiosaston lakimies,viipurilainen varatuomari Vilho Teivonen. Hän halusi antaa alueen teille Kannaksen luovutettujen alueiden kuntien nimet. Nimistö on toteutettu siten,että katujen keskinäinen järjestys vastaa kuntien keskinäistä järjestystä Karjalassa.

Etelässä on esimerkiksi Terijoentie ja Metsäpirtintie, pohjoisessa Jääskentie, Kirvuntie, Hiitolantie sekä Lumivaarantie.

Vaikka teiden nimistö oli karjalaisvoittoinen, ei se kuitenkaan vastannut alkuperäisen asujaimiston suhdetta. Luovutetuilta alueilta muuttaneita oli noin 40-50 % ja loput olivat rintamamiehiä Helsingin piiristä tai muualta Suomesta tänne muuttaneita.


Tiet rakentuvat hitaasti

Laajalahti y:n täyttäessä 10 vuotta oli suurin osa Laajalahtea vielä ilman teitä. Ainoastaan Helsingin kaupungin toimesta rakennetut tiet olivat kutakuinkin tyyydyttävässä kunnossa. Näitä olivat Miinalantie, Suojärventie, Suistamonkuja, Kirkkonumentie, Degerbyntie, Lahdenpohjantie, Jaakkimantie, Kaukolantie, Räisäläntie, Äyräpääntie ja Muolaantie. Käyttökelpoisessa kunnossa oli myös Kurkijoentie, vaikka se vasta 1953 varsinaisesti kunnostettiin.

Osittain rakennettuja olivat Pikkalantie, Lumivaarantie, Kurkijoentie, Makslahdentie ja Kirvuntie.

Paikallinen liikenne hoitui osin myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä hyväksi käyttäen. Ne oli rakennettu perustuksiltaan niin vahvoiksi, että hoitamattominakin kestivät liikenteen.

Laajalahden tieolojen kannalta merkittävä päätös saatiin vuonna 1953. Tällöin Uudenmaan lääninhallitus päätti, että pääosa kylän teistä muodostettiin ”Laajalahden kylätiet”- nimiseksi kylätiekunnaksi. Sitä ennen lviraaajalahtelaiset ja elfvikiläiset olivat muodostaneet kylätiekunnan Leppävaara – Otnäs – Hagalundin kylätiestä (nykyinen Kehä I). Se olikin alunperin lähes ainoa liikennöitävä väylä kylään.

Ennen Laajalahden kyläteiden syntymistä oli kuitenkin taisteltu monet taistot, kuten raivaajan osana on niin monesti ollut. Teiden rakentaminen pysähteli välillä ja sen myötä talonrakennustoimintakin luonnollisesti hidastui. Sisukkaimmat jatkoivat kuitenkin kodin rakentamista vaikka tiettömien taipaleiden taakse ja kirjaimellisesti käsivoimin kantoivat kaikki rakennustarpeet satojakin metrejä tontilleen.

Laajalahti oli 1950-luvulla yksi Espoon kauppalan harvoja asuinalueita, joissa tiekysymysten sekä virallinen että asiallinen puoli oli saatu järjestykseen.

Toivomisen varaa luonnollisesti on aina ollut varsinkin teiden hoidon suhteen. Möskään riidoilta tieasioissa ei voitu välttyä. Onneksi ei ainakaan henkeen ja ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvia rikoksia tieasioista johtunut.

Tieosakkaiden kokoukset olivat alkuaikoina varsin värikkäitä. Automiehet toisaalta, jalankulkijat tai autottomat mökkiläiset toisaalta ilmeisesti eivät koskaan päässeet yksimielisyyteen autojen yksikkömäärästä.



Asfalttia ja öljysoraa

Leppävaara – Hagalundin kylätie (Kehä I) muuttui kunnantieksi vuoden 1958 alusta, jolloin siltä osin loppui tiemaksujen periminen laajalahtelaisilta.

Valtion budjettiin oli vuodelle 1961 merkitty määräraha tien ottamiseksi valtion maantieksi, jolloin tie rakennettiin Leppävaarasta Otaniemeen asfalttipäällysteisenä.

Kehitys eteni ja teiden hoidossa siirryttiin öljysorastukseen. Varsinaiseen kestopäällystykseen Leppävaara – Tapiola tietä lukuun ottamatta ei vielä ollut mahdollisuuksia eikä tarvettakaan, koska Espoossa oli öljysorastuksesta jo hyviä kokemuksia.